Haaveet, kaikki turhat haaveet. Onko niitä?

Vietin kesällä 46-vuotissyntymäpäiviäni. Kerron ikäni, vaikka minulle on sanottu, ettei sitä enää kannattaisi kertoa. Ikääntyminen ei siis ainakaan kaikkien mielestä ole mitään meriittiä.

Minulla ei ole ollut kolmenkympin eikä neljänkympin kriisiä. Minulle ikä ei ole ongelma – ainakaan vielä. Ehkä siksi, että elämä on kohdellut minua koettelemuksista huolimatta verrattain hyvin ja siksi, että olen sattunut tekemään asioita melko sovinnaiseen aikaan ja tapaan. Opiskelin silloin, kun oletettiin, menin naimisiin silloin kun odotettiin, tein lapsia silloin kun moni tapaa niitä tehdä jne. Oikeasti näitä asioita ei tietenkään tehdä kello kaulassa. Johonkin voi yrittää tähdätä, mutta muuttujia on paljon eikä kaikkeen voi todellakaan itse vaikuttaa.

Minulla on ollut elämäni aikana paljon haaveita. Muistan niistä kuitenkin vain osan. Osa haaveista on toteutunut, osa unohtunut, osa jäänyt toteutumatta. Olen myös pelännyt, ettei haaveeni koskaan toteutuisi. Voi kuinka tuppasinkaan nuorempana toisinaan pelkäämään.

Uskon kuitenkin, että edellä mainitut tapahtumasarjat ovat vähentäneet minun kriisialttiuksiani. Kun on ollut verraten onnekas ja luonnostaan on tullut valittua reitti, joka ei mene täysin vastavirrassa muuta väestöä kohtaan, elämä on yksinkertaisempaa. Kun on hiukan pelännyt tulevaa, ei ole pitänyt asioita itsestäänselvyytenä. Mutta vastavirtaan kannustan menemään, jos myötätuuli on itselle väärä suunta. Kaikkien ei ole pakko tehdä asioita niin kuin yhteiskunta olettaa. Ja jotkut eivät pelkää mitään.

Mutta olen minä ehtinyt surrakin, mutta niitä asioita minä en halua helpolla jakaa. Rukouksista ja toiveista  huolimatta kaikki ei ole aina päättynyt hyvin. Se on paskamaista se. Mutta kukaan ei luvannutkaan, että elämä olisi vain nousukiitoa.

Olin kotona kuusi vuotta lasten kanssa. Se oli aina ollut haaveeni. Haaveilin lapsista jo kauan ennen kuin tapasin Peterin, sain lapset ja mahdollisuuden jäädä kotiin hoitamaan lapsia.  Joitain se ärsytti, mutta minä nautin, vaikka välillä olikin rankkaa. Ja kuusi vuotta menee nopeasti, liiankin nopeasti. Töitä ehtii myöhemminkin tehdä, mutta toki nuo vuodet jättivät loven eläkkeeseeni.

Vaihdoin vuosien varrella myös ammattiani – tai lisäsin osaamistani juristin koulutuksen lisäksi kiinteistövälittäjän tutkinnolla ja sisustussuunnittelijan ammatilla. Hyppy yrittäjäksi oli pelottavaa. Tähän nuori minä ei olisi uskaltanut. Vaikka toiminkin yhä juridiikan parissa, pääpainoni on yritystoiminnassa siirtynyt  asunnonvälitykseen, sisustussuunnitteluun ja asuntoaiheisiin mediatuotantoihin sekä juonto-, koulutus-  ja esiintymistöihin. Nykyisin nautin työstäni niin paljon, että mietin yhtenä päivänä nähdessäni lotto-mainoksen, että minä en kyllä lopettaisi töitä, vaikka voittaisin lotossa (ensin pitäisi tietty lotota)! Mutta intohimoani työhön ei löytynyt ihan helpolla, sitä sain etsiä.

On minulla yhä myös haaveita – suuria ja pieniä. Toivon, että maailmassa ei olisi sotia (ei, en ole hakemassa ikäihmisten missikilpailuun), haaveilen, että lapseni (oikeammin toivon sitä kaikille ihmisille) löytävät paikkansa maailmassa, toivon, että meille siunautuu joskus lapsenlapsia ja unelmoin pitkästä elämästä ja eläkepäivistä Peterin kanssa joskus tulevaisuudessa. Toivon, että elämä kohtelisi hyvin perhettäni ja läheisiäni, vaikka ymmärrän, ettei niin välttämättä käy. Elämä antaa ja ottaa.

Mutta haaveilen myös sellaisista asioista, joista pelottaa puhua ääneen. Sellaisista, joista haaveileminen tuntuu suureelliselta ja sellaisista, joita ilman ei minulta siltikään mitään tärkeää puutu. Voihan olla, että vuoden päästä en haluakaan enää haaveilemaani asiaa. Toisaalta, onhan mahdollista, etten haluistani huolimatta saavuta haaveitani. Silti uskaltaudun sanomaan sen ääneen, sillä ilman haaveilua en ainakaan saavuta niitä. Siitäkin huolimatta, että jonkun taikauskoisen mielestä haaveiden ääneen lausuminen aiheuttaa epäonnea ja toista ärsyttää. Siitäkin huolimatta, että mieleni saattaa muuttua ja siitäkin huolimatta, että jopa joku saattaa toivoa, ettei haaveeni toteudu. Haaveilen asioita, sillä haaveet vievät eteen päin.

Ai niin, mitä ne haaveeni ovat? Niitä on tällä hetkellä kaksi, painotan sanoja “tällä hetkellä”. Ne voivat unohtua tai muuttua. Ensinnäkin toivon, että voin laajentaa yritystoimintaani ja palkata työntekijöitä, tai ainakin yhden. Ymmärrän hyvin palkkauksen tuomat riskit sekä vastuut ja nämä jarruttavat minua. Toinen haaveeni on, että pääsen joskus tekemään jotain mielenkiintoista asumisaiheista tv-ohjelmaa tuottajan ja/tai esiintyjän roolissa. Nyt olen päässyt tuottaja-ohjaaja-käsikirjoittaja-esiintyjä-roolissa tekemään videotuotantoa Etuovelle Maijan kanssa kylässä -sarjan muodossa ja castasin jo toistamiseen ihmisiä Maikkarilla esitettävään Kenen kotona -ohjelmaan.

Sitä ennen nautin tästä hetkestä niin hyvin kuin voin. Tämä hetki on ainoa varma, huomista ei saavuteta sadan prosentin varmuudella. Ainakaan kaikki eivät sitä saa. Minä laitan kortit suurelta osin nykyhetkelle, ymmärrän elämän haurauden, mutta en anna sen synkistää tätä hetkeä. Juuri nyt kaikki on hyvin – toivottavasti vielä pitkään. Siitä haaveilen isosti. Pidän myös mielessäni “If you can dream it you can achieve it”. Ihan kaikkeen se ei toimi, mutta moneen asiaan kyllä.

Kuvat ©Rafaela Nyman ja ©Maija Lukkari-Nyman