Tunnustan, minä olen yksi niistä paljon parjatuista mielensäpahoittajista. Tuo tunnustus tuo tuskin trendipisteitä. Nythän pitäisi olla cool – tyyppiä “minä en pahoita mieltäni mistään.” Katu-uskottava ei loukkaannu kritiikistä tai pahoista puheista, hänellä on niin, niin hyvä itsetunto, ettei kukaan voi loukata häntä.
Mutta minä en ole niitä. Minä loukkaannun ilkeistä kommenteista, muiden kiusaamisesta tai väheksymisistä. Loukkaannun ihmisille, jotka kiusaavat pienempiään tai heikompiaan, loukkaannun vastavuorottomuudesta tai vaikkapa petetyistä lupauksista. Loukkaannun epäsolidaarisuudesta, selän takana puhumisesta, ja loukkaannun niille, jotka eivät koskaan pyydä anteeksi.
Kiinnostavampaa kuin minun syyni loukkaantumiselle on miksi herkkyyttä ei yleisesti arvosteta. Meillä Suomessa herkkyyttä varmasti kuitenkin arvostetaan enemmän kuin joissain maissa, vaikkapa Yhdysvalloissa.
Vaikka loukkaantujalle nauretaan, usein jopa avoimesti arvostellaan, niin minä ainakin arvostan herkkyyttä. Jos kohtaan ihmisen, joka ei loukkaannu mistään, koen sen pelottavaksi. On ihmisiä, joita muiden haukut eivät haavoita yhtään, mutta siinä tapauksessa häntä on kyllä varmaan jo ehditty haukkua niin paljon, että pinta on kovettunut.
Kovaksi kivetetty
Työskentelin aikoinaan lastensuojelun ja päihdehuollon parissa. Koin työni arvokkaaksi, mutta toisinaan tunsin olevani yksin asioiden kanssa. Siinä missä vaikkapa terapeutti saa työyhteisön tuen ja työnohjauksen, ei tuota tukea ainakaan vielä silloin osattu lakimiehelle antaa. Harmi, minusta kovaksi kivettynyt lakimies olisi yhtä paha kuin kovaksi keitetty sairaanhoitaja tai kananmuna. Kaikkien kohdalla on tapahtunut harmillinen vahinko, joka olisi voitu välttää.
Omasta herkkyydestä pitää pitää huolta ja suojella itseä liiallisilta negatiivisilta ärsykkeiltä. Minä haluan pystyä reagoimaan ja herkistellä, en ehkä ihan yhtä paljon kuin nuorena, mutta kuitenkin. En halua, että maailman meno ei hetkauttaisi minua ja toivon, että osaan eläytyä muiden suruun ja iloon. Jopa sellaiseen iloon ja suruun, johon en vedä itseäni mukaan lainkaan. On nimittäin helppo tai ainakin helpompaa samaistua, jos on itse kokenut samaa. Mutta minusta omaa kokemuspohjaa voi laajentaa eläytymällä toisen asemaan. Haluan myös nähdä ihmisissä hyvää ja uskon hyvän kierrättämiseen. Haukkukoot muut minua vaikka kukkahattutädiksi!
Herkkyys ja huomaavaisuus
Herkkyys ei siis ole mielestäni asia, josta pitäisi hankkiutua eroon. Toivon lapsieni kasvavan herkiksi, sukupuolesta riippumatta. Kun aistit ovat herkät, voi nauttia kaikesta pienestäkin – tuoksuista, kukista tai vaikka musiikista – herkkis osaa fiilistellä.
Pyrin aina olemaan huomaavainen – vastaamaan vaikkapa toisten sähköpostiviesteihin tai soittamaan takaisin, jos olen luvannut. Toki, en siinä aina onnistu tai pysty. Ja tähän samaan hengenvetoon pahoittelen kaikkia unohduksiani ja kömpelyyksiäni. Vaikeuksia tuottavat suurelle joukolle lähetetyt (ei niin yksilöidyt) ryhmäkutsut – kuuluisiko niihin edes vastata? Niitä tippuu ainakin minun sähköpostilaatikkooni, jos ei nyt satoja, niin kymmeniä viikon aikana.
Olenpa kuullut ystävieni lähettäneen työhakemuksia isoihin yrityksiin, mutta kukaan ei ole niihin koskaan vastannut. Ymmärtäähän ystäväni yrityksen useamman kuukauden hiljaiselon jälkeen, että ei ole tullut valituksi, mutta olisi tuon asian nyt voinut joku HR-puolelta hänelle ilmoittaa – kiittää kohteliaasti kiinnostuksesta ja pahoitella “sorry, ei tällä kertaa, mutta ehkä joskus toiste”. Tuolla välinpitämättömällä tavalla ei ainakaan kasvateta hyvää yritysimagoa – sanahan kiertää.
Vaikka osaan pahoittaa mieleni, en toki menetä kaikesta yöuniani. Arvostan myös asiallista palautetta ja kriittistä ajattelua. Olen myös oppinut ajattelemaan, että toisella voi olla syy välinpitämättömyyteen: ehkä heitä on kohdeltu huonosti tai he tulevat työelämässä kohdelluiksi huonosti, ovat liian taakkoittuneita töistänsä, turtia yksityiselämänsä ongelmista tai jotain muuta vastaavaa, joka selittää asiaa, vaikkei välttämättä tee käytöstä hyväksyttäväksi. Mielensäpahoittajakin voi oppia: on turha pahoittaa mieltä ainakaan sellaisen takia, joka ei edes ymmärrä tekevänsä väärin saati sellaisen takia, joka ei edes välitä.