Hanna Sumarin hiljattainen Lapset ravintolassa -blogikirjoitus (lue täältä) lapsiperheiden ravintolatottumuksista on herättänyt suurta huomiota. Tuhannet ihmiset ”taputtavat” Hannaa selälle ja allekirjoittavat kaiken sanotun.

Kiittelevät, että joku uskaltaa kerrankin puhua suunsa puhtaaksi. Lapset ja vanhemmat on saatava kuriin, muuten lapsista kasvaa villieläimiä ja aikuisetkin jatkavat työtään selkärangattomina kasvattajina.

Samaan aikaan toisaalla internetin syövereissä on alkanut syntyä vastaiskukannanottoja (lue esim. Asikaine-blogikirjoitus täältä). Pyydetään antamaan armoa niillekin, jotka käyttäytyvät Hannan kriittisesti arvioimalla tavalla. Joissain kirjoituksissa muistutetaan, että tilanteita, lapsia ja jaksamistasoja on erilaisia ja ne voivat vaihdella saman perheen sisällä aika-ajoinkin.

Vastakommentin kirjoittaminen ei ole varmaankaan helppoa. Hannan kirjoitus on saanut ihmiset lähes hurmostilaan. Naulitseminen voi tulla kovaa ja korkealta, jos uskaltaa esittää vasta-argumentteja.

Mutta minäpä kerron oman kokemukseni lapsista ja vanhemmuudesta ilman vastakkaisasettelua.

Ensinnäkin, kun esikoisemme syntyi, hän oli mahdottoman huono nukkumaan. Ennen kahta ikävuottaan emme olleet nukkuneet varmaan yhtäkään kokonaista yötä putkeen. Emme saaneet häntä myöskään nukkumaan omassa sängyssään lukuisista unikouluista huolimatta. Syyllisyyskin kalvoi, emmekö kuitenkaan tehneet unikoulua oikeaoppisesti, vaikka konsultoimme asiassa jopa lastenlääkäriä.

Nyt kadun koko operaatiota, esikoisellamme oli suuri läheisyyden tarve yöaikaan, päivällä hän kun ei touhukkaana tyttönä ”ehtinyt” olemaan sylissä, vaikka syliä oli tarjolla – vietinhän kuusi vuotta kotiäitinä.

Kun kuopuksemme astui kuvaan, emme voineet uskoa, että joku vain menee illalla nukkumaan ja herää 12 tuntia myöhemmin (aivan vauva-ajan yöimetyksiä lukuun ottamatta). Päivisin hän sitten lähinnä asui sylissämme, jos siihen vain mahdollisuus annettiin. Ja sehän usein annettiin.

Ymmärsimme – kaikki ei ole meidän vanhempien vikaa, eikä ansiota.

Puolen vuoden ikäisenä esikoisellamme alkoivat kiinteät ruokailut. Tyttö oli kuin pieni linnunpoikanen. Suu auki hän söi kaiken mitä tarjottiin – ja mehän tarjosimme kaikkea. Heti kun hampaat tulivat, tyttö söi sushit, chilit, osterit, sienet jne. Olimme niin ylpeitä, olimmehan pienestä pitäen opettaneet esikoisen kulinaristisiin saloihin.

Ja mitä teki poika? Tarjosimme hänelle kaikkea – ehkä jopa laajemman kirjon kuin tytölle. Olimmehan ymmärtäneet, että lapsi kyllä syö kaiken saman kuin me vanhemmat, jos vaan tarjoamme sen heille ja itse suhtaudumme ruokailuun positiivisesti sekä avoimesti.

Mutta poika ei lähtökohtaisesti syönyt mitään. Olisi vieläkin varmaan maitolinjalla, jollemme olisi päättäväisesti tarjonneet erilaisia ruokia vastusteluista huolimatta. Mutta, voin sanoa, etteivät ruokailuhetket olleet rentouttavia kenellekään. Nykyään pojan ruokakirjo on jo laaja, mutta toivon, ettemme ole painostaneet häntä liikaa ja aiheuttaneet ruokatraumoja.

Mitä me sitten ymmärsimme tästä kaikesta – kaikki ei ole meidän vanhempien ansiota, eikä vikaa.

Voin vannoa, että jos lapsilukumme olisi jäänyt yhteen tai molemmat lapset olisivat olleet samanlaisia, vaikka niitä loistavia nukkujia ja syöjiä, olisin ostanut itselleni sulkia hattuun yhden jos toisenkin. Jos taas olisi käynyt toisin, olisimme soimanneet itseämme. Kahden erilaisen lapsen myötä annamme armoa itsellemme ja samalla myös toisille.

Koska me vanhemmat olemme kuitenkin itsemme pahimpia ruoskijoita, ei viitsitä ruoskia toisia! Mennään sinne ravintolaan syömään, jossa meidät otetaan vastaan lapsiperheinä – lapsina, äiteinä sekä isinä ja tehdään parhaamme. Mutta otetaan myös muut ruokailijat huomioon. Itse suosin aikoinaan lapsiystävällisiä paikkoja, nykyään jo suosin vaikka Michelin-tähden paikkoja – lastenkin kanssa. Lapsille suunnatuissa ravintoloissa harjoitellaan ravintolaruokailun alkeet, kaikille suunnatuissa ravintoloissa harjoitellaan jo hienosäätöä.