Jokin aika sitten toimittaja kysyi minulta, kuinka hoidan hyvinvointiani. Miten voin hyvin kaiken kiireen keskellä vai voinko? Juuri nyt olen enemmän tasapainossa kuin ehkä joitain vuosia sitten, vaikka työkiireet painavat toisinaan päälle.

Tasapainoni elämässä heilahtelee kevyesti, ei onneksi notkahtele syvästi. Siedän myös epätäydellisyyttä nykyään paremmin kuin nuorempana. Elämässä on enemmän joustovaraa, korjaavia liikkeitä ei tarvitse tehdä välittömästi pienien epäedullistenkaan muutosten edessä. Uskon jo, että parempi, kadoksissa oleva balanssi elämään palaa, kunhan jaksaa odottaa.

Isä ja poika.

Äitiys ja rakkaus

Balanssin löytäminen ei kaiketi kummempia kikkoja kaipaa, jos vaan yrittää pitää asiat tärkeysjärjestyksessä. Minun kaikkein tärkein roolini on äitiys. Asia kirkastui mielessäni taas jälleen äitienpäivänä. Äitiys on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Rakkaus lapsiin on jotain niin suurta, jota en osannut kuvitellakaan ennen äidiksi tuloa.

Totesin myös sunnuntaina, että rakkauttaan lapsiin ei voi verrata mihinkään muuhun rakkauteen. Esimerkiksi miehen ja naisen välinen rakkaus on aivan erilainen. Vaikka lasten isä joutuu tyytymään kakkossijaan, hän on korkeammilla pistesijoilla kuin koskaan aiemmin ennen lapsia. Antoihan hän minulle nämä lapset. Meillä on myös jotain yhteistä, mitä muiden kanssa ei olisi koskaan. Siitä en haluaisi luopua.

Tyttäreni, esikoislapsemme. Elämä edessä, katse tulevaisuudessa ja ajatus tässä hetkessä! Vielä nämä ihanuudet ovat meidän “helmoissamme”.

Vaikka elämä menisi niin kuin toivoisimme, se menee liian nopeasti. Lapset ovat pian poissa helmoistani, vaikka haluaisin pitää heidät ikuisesti lähelläni. Haluan siis säilyttää tasapainon elämässäni vielä silloin, kun lapset muuttavat omilleen.

Mitä minulla on ilman lapsia?

Mutta mitä minulla on ilman lapsiani? Mieheni, työni ja itseni. Työni on intohimoni. Minä todella teen työtä, josta nautin. Näin ei suinkaan ole ollut aina. Kolmen vuoden yrittäjyyden jälkeen työni alkaa myös tuottaa hedelmää. Olen siitä kiitollinen.

Miehestä kannattaa myös pitää kiinni. Avioliitto ei mene omalla painollaan – harvemmin ainakaan oikeaan suuntaan. Toisinaan tuntuu, ettei avioliittoon ehditä satsata kaiken muun itsensä toteuttamisen rinnalla. Todetaan, että aikansa kutakin ja siirrytään eteenpäin. Toitotetaan myös, että avioero tuo helpotuksen arkeen. Valtakunnansovittelija Minna Helle kertoi, että moni työssäkäyvä äiti tai isä on kertonut hänelle elämän muuttuneen paljon helpommaksi eron jälkeen, kun lapsi on vuoroviikoin toisen vanhemman luona. Tällöin “oman viikon” aikana voidaan toteuttaa itseään.

Peterin kanssa SuomiAreenassa Porissa. Jokavuotinen reissu, jossa yhdistyvät työ ja hupi.

Toki avioero saattaa tuoda helpotusta arjen kiireisiin, varsinkin, jos sovitaan vuoroviikkovanhemmuudesta. Joka toinen viikko satsataan lapsiin, toisena viikkona itseensä. Toki lapsiviikko on kiireistä, mutta sen jälkeen rentoudutaan. Lapsi on toki ”työssä” nonstoppina, toivottavasti hänenkin tarpeensa huomioidaan.

Onni ei tule ulkoa.

Toivottavasti valtakunnansovittelija Helteen lausunnot eivät kuitenkaan ole markkinointipuhe erojen puolesta. Ehkä se oli vain lohdutuspuhe niille, jotka erosivat. Hiukan epärealistinen kuva elämästä tällaisessa ajattelussa minun mielestäni syntyy tai sitten oma ajatusmaailmani on epärealistinen. Helppous ei nimittäin ole päätavoitteeni. Minä toivon, että jaan isovanhemmuudenkin mieheni kanssa, jos elämä sen meille suo – siis pitkän parisuhteen, isovanhemmuuden ja eläkepäivät.

Onni ja rauha lähtevät itsestä

Mutta ei mies eivätkä lapset tee minua onnelliseksi yksinään. Jollei minulla ole hyvä olla itseni kanssa, ei kukaan muukaan saa rauhaa minun mieleeni. Hyvinvointi lähtee syvältä itsensä hyväksymisestä epätäydellisyyksineen. Se ei ole aina helppoa. Epäsuotuisat elämänmuutokset sotkevat kuviota ja joidenkin pitää löytää kadotettu itsensä uudestaan.

Ollakseni paras versio itsestäni asioiden on oltava tasapainossa. Vanhemmuus, ura, terveys, avioliitto, ystävyyssuhteet – kaikilla niillä on tärkeä rooli. Jokainen valitkoon oman etusijajärjestyksensä. Aki Hintsa sanoi ”menestys on hyvinvoinnin sivutuote”, mutta mikä sitten on menestys? Minulle ei ainakaan pelkkä asema tai menestys työelämässä.

Itsensä tunteminen on tärkeää. Koen nykyisin, että minä saan olla minä. Ehkä sain sitä olla aikaisemminkin, mutta kuvittelin muiden haluavan minusta jotain, mitä en ole. Ehkä en enää myöskään välitä asenteista tai ennakkoluuloista. Kun ei mieti ja arvaile muiden ajatuksia, muiden myrkylliset ajatukset lakkaavat olla olemassa.

Kuntoilu Fitness Villagessa, lenkkeily ulkona tai vaikkapa kävely sienimetsässä ovat minulle voimaannuttavaa omaa aikaa.

Itsensä toteutus ja kiitollisuus

En myöskään koe, että minulla on äärettömän suuri tarve toteuttaa itseäni. Joillakin saattaa olla suurempi tarve. En myöskään kaipaa itselleni paljoa omaa vapaa-aikaa. Minulle riittää pieni irtiotto, vaikkapa vaeltaminen sienimetsässä, käynti kuntosalilla tai sup-laudalla melominen. Minä toteutan itseäni juuri kuntoilemalla. Mutta kaikkien ei todellakaan tarvitse juosta tai käydä salilla. Se ei sovi kaikille. Kaikkien ei tarvitse meditoidakaan löytääkseen itsessään syvyyttä. Ehkeivät kaikki syvyyttä kaipaakaan.

Kuljen päivittäin töistä kotiin ja mietin kiitollisena asioita, jotka ovat kotona hyvin. En siis mieti matkalla kotiin, mitkä arkiaskareet minua kotona odottavat – ruoanlaitto, kokeisiin kuulustelu, pyykin pesu tms. Ne ovat edessä ihan ilman ajatteluakin.

Minä pyrin tekemään mielikuvaharjoittelua ilman opastusta tai ohjattuja meditaatiotunteja. Joka päivä lähtiessäni esim. asiakastapaamiseen mietin asioita, joista voin olla kiitollinen. Olen ottanut tuon ajattelun tavaksi. Kotiin palatessani mietin perhettäni ja kiitän heistä. En siis mieti matkalla kotiin, mikä minua kotona odottaa – ruoanlaitto, kokeisiin kuulustelu, pyykin pesu tms. Ne ovat edessä ihan ilman ajatteluakin. Tämä tavaksi ottamani ”ajatusleikki” on minulle meditaatiota ilman uskonnollista hengellisyyttä tai applikaatioita. Sen jälkeen jaksan paremmin arkea sen realiteetteineen.

Minä myös kuntoilen – en pakosta, vaan sen tuomasta mielihyvästä. Joidenkin mielestä kuntoilu on turhaa. He löytävät itsestään syvyyden ja tasapainon vasta, kun lakkaavat juoksemasta saavuttaakseen kapeamman vyötärön. Ja näin varmasti on, kapea vyötärö tuskin löytyy pelkällä urheilulla. Ainakaan minä en ole sitä löytänyt ”pakkopullalla”.  Stressi ja pakko jää vyötäröön kiinni pahemmin kuin berliininmunkki. Ihminen on kokonaisuus – mieli ja keho löytävät tasapainon, jos molemmille antaa aikaa. Miten tasapainon löytää? Jokainen omalla tavallaan ja sitä tapaa minä ainakin jalostan omiin taipumuksiini, heikkouksiini ja vahvuuksiini paremmin soveltuvaksi. Olen matkalla tasapainoon, ehkä jo puolivälissä matkaa – no, ainakin neljännes mentynä.